Paljon annettu mutta mitä saatu takaisin? Epämääräisiä sanoja järjettömässä järjestyksessä.

Ajatuksia lentelee sinne ja tänne, vaikeeta päättää mitä sitä tekisi. Kumpaa pitäisi seurata järkee vai tunnetta? Toinen johtaa johonkin tuntemattomaan ja ehkäpä siihen oikeeseen suuntaan mutta toinen johonkin seikkailuun kauan odotettuun mutta riittääkö se sittenkään.

Pitäisikö sittenkin ottaa käyttöön se kauan varjeltu ja salattu valttikortti, joka vie johonkin ihan muuhun ja pois tästä kaikesta, kaikesta arvuuttelusta. Uusi minä ja uusi tulevaisuus siellä jossain mihin on aina halunnut mutta ei ole ollut sitä vaadittavaa uskallusta tehdä sitä suurta askelta uuteen ulottuvuuteen.

Vaikeus avautua siitä mitä oikeesti tuntee kun ei tiedä mitä toinen oikeesti haluaakaan sittenkään. Annoinko taas kerran tunteeni leikkiin joka päättyy vaan kyynneliin ja palasista itsensä uudelleen korjaamiseen. Mutta vahvistaako sellainenkaan sittenkään, jääkö sittenkin palanen uupumaan ehjästä? Ei se laastarikaan haava poista antaa vaan tarvittavan suojan ettei muut nää sitä kuinka paljon sattuukaan.

Miten voi olla vaikeeta puhua siitä kaikesta mitä tuntee ja haluaa selvinpäin? Antaako se kunningas alkoholi sen tarvittavan rohkeuden vai vaan tarmon sanoa sanoja ilman merkitystä todellisuudesta. Sanonmeko kännissä sen mitä ajattelemme vievän asiaa eteenpäin kohti parempaa vai vaan sanat jotka oikeasti kuvaavat tilannetta?

Miten yhteisen elämän muodostaminen toisen osapuolen kanssa voikaan olla niin hankalaa että tekee mieli lopettaa kaikki kesken kun tuntuu siltä että joutuu taas kerran pettymään. Tukahduttamaan tunteensa toista kohtaan ja yrittää luoda sitä samaa jonkun toisen kanssa, tuleeko se ikinä korvaamaan sitä mitä on tuntenut joskus aiemmin? Jääkö se kaikki koettu vaan kummittelemaan takaraivoon, estämään tuntemasta sitä mitä joskus tunsi, sen minkä joskus tunsi oikeeksi ja ehkäpä maailman tärkeimäksi.

Miten voi puoli vuotta ja yksi ihminen muuttaa elämään niin että kaikki mitä oli joskus kaukaisessa tulevaisuudessa tekevänsä tuntuukin nytten tärkeiltä ja ajankohtaisilta? Miksei muut ole siihen pystyneet? Ovatko ne olleet vääriä ja epäkelpoisia siihen elämän tarkoitukseen?

Miten paljon voi toisesta pitää ja tykätä ilman ettei toinen huomaa mitään? Onko enään olemassakaan sanatonta viestintää? Eikö se kerro jotain että haluaa viettää aikaa toisen lähellä vaikka kaverit yrittävät houkuttaa ties mihin milloinkin mutta ne eivät enään kiinnostakkaan tai se että tekee jotain toisen hyväksi tai toiselle ilman että toisen on tarvinnut sitä pyytää. Eikö kosketuksellakaan ole enään merkitystä, ei edes sillä että pitää toista kädest kiinni vaikka siihen ei olekkaan mitään syytä.

Miten vaikeeta on poistua sieltä tutusta ja turvalliselta kotisohvalta muuallekin kuin kauppaan ja töihin? Ja sielt poistumiseenkin joutuu käyttää suorastaan pakotuskeinoja. Miksi pitää tuntua että sitä mitä on niin sitä pitää piilottaa muilta ihmisilt, miksei voi näyttää muille sitä mitä on? Vai onko sekin vaan merkki siit että on tää ihan kivaa muttei tästä mitään suurempaa koskaan tule tulemaan.

Se oikea, onko edes sellaista olemassakaan, vai onko kaikki vaan toisia perempia tai huonompia? Voiko toisia edes vertailla, vai onko sekin liian vaativaa ja epäröivää verrata eksää ja nykyistä toisiinsa kun kumminkin niissä on eroja, hyviä ja huonoja puolia, jotka kumoavat toisensa ja loppujen lopuksi kaikki onkin yhtä hyviä vain eri vaihtoehdoilla.

Se yksi ja ainoa, miten voi olla jonkun kanssa koko loppu elämänsä ehkäpä jotain 40-50 vuotta tämän hetkisen ikäodotteen perusteella. Jääkö sitä kaipaamaan vaihtelua ja sitä että välillä tykkää kaljuista ja välillä pitkä hiuksisista? Miten pystyy määrittelemään sen millaisen kanssa haluaa viettää loppu elämänsä saman katon alla samassa sängyssä? Toista kun ei voi muuttaa haluamakseen mutta toinen voi muuttua vaikka miksi elämän aikana.

Mitä on mustasukkaisuus? Sitä että pukee aamulla mustat sukat jalkaan? Miten voi tuntea mustasukkaisuutta ja tarviiko sitä tuntea? Voiko toiseen luottaa niin paljon ettei tarvitse miettiä että nyt se siel sen uuden työkaverinsa kanssa viettää aikaa mielummin kuin oman rakkaansa kanssa. Tarviiko ihmisen hakea elämäänsä lisää draamaa sillä että miettii mitä se toinen tekee ja miettii, voisiko sittenkin antaa toiselle vapautta sen verran ettei ole koko ajan puhelinta ja tietokonetta tutkimassa kun toinen ei sitä huomaa. Tarviiko leikkiä salapoliisi ja yksityisetsivää kun voisi avata suunsa ja kysyä mitä sen toisen päässä, puhelimessa ja tietokoneessa liikkuu.

Miksi elämän pitää olla näin hankalaa ja miksi siinä on niin paljon kysymyksiä?